Psykoterapiaa voisi kuvata kahteen suuntaan olevana janana: toisessa katsotaan sisäänpäin, omiin kokemuksiin ja siihen, miten nämä ovat syntyneet, ja toisessa ulospäin, kohti konkreettista toimintaa ja muutosta arjessa. Tämä jaottelu voi auttaa hieman ymmärtämään eri terapiasuuntausten painotuksia.

Tässä jatko-osassa aiempaan kirjoitukseeni syvennyn siihen, miten nämä kaksi ulottuvuutta – sisäinen kokemus ja ulkoinen toiminta – eivät useinkaan ole vastakkaisia vaihtoehtoja, vaan toisiinsa limittyviä polkuja. Tarkastelinkin jo aikaisemmassa blogissa, miten eri psykoterapiat asettuvat tälle janalle, mutta tässä keskityn ennen kaikkea: miksi terapeuttinen muutos ei synny menetelmistä vaan siitä, miten ihminen tulee kohdatuksi.

Pohdin myös, miksi yhdessä oleminen voi olla tärkeämpää kuin tekeminen – ja miten terapeutin tehtävä ei ole toteuttaa suuntaustaan, vaan kulkea asiakkaan rinnalla siellä, missä hän on juuri nyt.

Sisäinen ja ulkoinen maailma – ei kahtiajakoa vaan jatkumo

Vaikka psykoterapiassa voidaan tulkita olevan tällainen painotusnäkökulma – sisäisestä kokemuksesta ja ulkoisesta toiminnasta – on tärkeää huomata, että nämä eivät ole erillisiä tai toisiaan poissulkevia todellisuuksia. Harvassa ovat ne psykoterapiat, jotka keskittyvät vain toiseen, ja vielä harvemmassa ne ihmiset, joiden elämän vaikeudet tai haasteet olisivat sellaisia, että he hyötyisivät vain toisesta.

Sisäinen maailma viittaa niihin kokemuksiin, uskomuksiin, tunteisiin ja tarinoihin, joita ihminen kantaa mukanaan. Se on tila, jossa pohditaan menneitä, tutkitaan suhdetta itseen ja toisiin, ja pyritään ymmärtämään, miksi tunnen näin tai toimin tietyllä tavalla. Mitä olen kokenut ja onko kokemukseni voinut vaikuttaa siihen, mitä koen nyt?

Ulkoinen maailma taas viittaa arkisiin valintoihin, toimintaan ja ihmissuhteiden dynamiikkaan – kaikkeen siihen, miten ihminen toimii tässä hetkessä ja ympäristössään. Miten hän reagoi ulkoa tulevaan ärsykkeeseen ja mitä tämä ärsyke tai tapahtuma voisi herättää ihmisessä? Voisiko hän toimia toisella tavalla, vaikka tunteekin jotain?

Terapiasuuntauksia on monia, ja ne asettuvat teoreettisesti tälle sisäinen–ulkoinen-jatkumolle eri painotuksin. Esimerkiksi psykodynaamiset terapiat painottavat usein sisäisen maailman ymmärtämistä, kun taas käyttäytymisterapeuttiset lähestymistavat keskittyvät käyttäytymisen muuttamiseen ja ajatusmallien tarkasteluun.

Kuitenkin jokainen suuntaus – ainakin käytännössä – sisältää aineksia molemmista. Ei ole mielekästä rakentaa psykoterapiaa pelkän janan varaan, jossa liikutaan vain yhdestä suunnasta toiseen. Usein kyse on siitä, mihin juuri nyt on tilaa ja valmiutta mennä, ja missä kohtaa ihmisen elämäntilannetta juuri se suunta tukee parhaiten toipumista, kasvua tai muutosta.

Psykoterapiasuuntaukset jatkumolla – mutta kaikki lainaavat molemmista päistä

Käytännössä raja ei kuitenkaan ole selkeä. Harva psykoterapiamuoto on täysin "puhdaslinjainen" ja asettuisi vain sisäinen tai ulkoinen janan toiseen päähän. Analyyttisessa ja psykodynaamisessa lähestymistavassa asetutaan usein lähemmäs sisäisen kokemuksen tutkimista. Mutta nykyään näissä perinteissä työskentelyyn on otettukin myös käyttöön toiminnallisia, nykyhetkeä tukevia elementtejä. Kognitiivis-behavioraaliset terapiat sijoittuvat enemmän toiminnan ja käyttäytymisen suuntaan. Mutta näissäkin tutkitaan asiakkaan syviä ydinuskomuksia, jotka juontavat varhaisista kokemuksista, että käsitellään hyvinkin paljon tunteiden merkitystä.

Tämä monikerroksisuus ei ole sattumaa. Ihmisen mieli ei toimi niin, että voisimme käsitellä sitä vain yhdestä näkökulmasta. Usein tarvitaan sekä ymmärrystä siitä, miksi olemme tietyssä kohdassa elämässä, että toimivia keinoja lähteä liikkeelle siitä eteenpäin.

Siksi yhä useammat psykoterapeutit työskentelevät tavalla, joka ei nojaudu vain yhteen suuntaukseen tai psykoterapiaperinteeseen. Tällaista lähestymistä kutsutaan integratiiviseksi psykoterapiaksi. Sen keskiössä ei ole tietty yksi teoria, vaan ihminen ja hänen tarpeensa. Silloin terapiassa voidaan yhdistellä eri menetelmien näkökulmia, kunhan se palvelee juuri kyseistä asiakasta ja hänen tilannettaan.

Mitä tarkoitetaan integratiivisuudella ja yhteisillä vaikuttavilla tekijöillä (common factors)?

Integratiivinen psykoterapia ei tarkoita sitä, että otetaan palasia sieltä täältä ja yhdistetään ne yhdeksi menetelmäksi. Kyse ei ole menetelmäshoppailusta, vaan ajattelutavasta, jossa asiakas ja hänen tarpeensa määrittävät, mitä työskentelyssä kulloinkin painotetaan. Terapeutti ei siis nojaa yhteen koulukuntaan, vaan sovittaa lähestymistapansa siihen, mitä asiakkaan tilanne sillä hetkellä vaatii – joskus se voi olla enemmän ymmärtämistä, toisinaan taas enemmän tekemistä tai tukemista.

Tämä lähestymistapa tukee laajempaa ilmiötä, josta psykoterapiatutkimuksessa on puhuttu jo vuosikymmeniä: niin sanottuja yhteisiä vaikuttavia tekijöitä (common factors). Tutkimusten mukaan psykoterapian vaikuttavuus ei perustu ensisijaisesti siihen, mitä menetelmää käytetään, vaan siihen, mitä terapiassa tapahtuu kokemuksellisesti.

Näitä yhteisiä tekijöitä ovat muun muassa:

  • luottamuksellinen ja hyväksyvä suhde terapeutin ja asiakkaan välillä
  • yhteinen ymmärrys tavoitteista ja menetelmistä
  • tunne siitä, että tulee kuulluksi ja kohdatuksi
  • toivo ja kokemus siitä, että muutos on mahdollinen
  • Oivallus ja tietoisuuden lisääntyminen

Nämä tekijät ylittävät terapiasuuntausten rajat. Niitä ei voi paketoida yhdeksi malliksi tai protokollaksi, koska ne syntyvät vuorovaikutuksessa ja suhteessa. Ne syntyvät siinä, miten terapeutti on läsnä, miten hän kohtaa, kuuntelee, reagoi ja asettuu asiakkaan rinnalle.

Tässä mielessä voidaan ajatella, että kohtaaminen itsessään on psykoterapian ydinmenetelmä – ja kaikki muu rakentuu sen päälle.

On kuitenkin hyvä huomata, että koska psykoterapian eri suuntausten ihmiskäsitykset, teoriat ja terapeuttien persoonat ovat hyvin erilaisia, ei yksi psykoterapeutti voi olla kaikkea kaikille. Terapia on myös aina kahden ihmisen välinen suhde.

Yksi integratiivinen psykoterapeutti voi olla toimelias ja kotitehtäviä suosiva, toinen taas rauhallinen, tilaa antava ja tässä hetkessä viipyilevä. Molemmat voivat olla yhtä vaikuttavia – kunhan asiakas kokee, että juuri tämä tapa kohdata tuntuu oikealta.

Relationaalinen näkökulma: Kohtaaminen luo muutosta

Psykoterapiassa on helppo jäädä puhumaan tekniikoista, menetelmistä ja lähestymistavoista – mutta usein unohtuu, että kaikkein tärkein työkalumme on se, keitä olemme toisillemme siinä huoneessa.

Myönnettäköön, että itse edustan tämän suuntauksen integratiivista psykoterapiaa. Relationaalinen näkökulma lähtee ajatuksesta, että muutos ei synny yksin, vaan aina suhteessa. Ihminen on pohjimmiltaan vuorovaikutuksellinen olento – ja se, mikä on rikkoutunut suhteessa, voi myös eheytyä suhteessa.

Terapiasuhde ei ole neutraali väline tai menetelmien taustakangas. Se on aktiivinen, molemminpuolinen vuorovaikutus, jossa myös terapeutti on mukana tuntevana ja reagoivana ihmisenä – ei vain havainnoijana tai asiantuntijana.

Relationaalinen näkökulma ei tarkoita, että terapeutti jakaa omaa tarinaansa tai ottaa tilaa asiakkaalta, vaan että hän on aidosti läsnä – kuuntelee, reagoi, säätelee vuorovaikutusta ja uskaltaa myös olla erehtyvä ja korjaava.

Usein juuri tällaisessa vuorovaikutuksessa syntyy tilaa niille kokemuksille, joita ei ole aiemmin ollut lupa tai mahdollisuutta jakaa. Syntyy kokemus siitä, että joku kestää minua juuri tällaisena – ja että voin olla totta toisen edessä ilman että minun täytyy muuttua ensin.

Tällaisessa suhteessa myös vaikeat tunteet ja kipeät kokemukset voivat tulla näkyväksi. Ne voidaan kohdata yhdessä, kannatella, ja joskus – aivan kuin huomaamatta – jokin alkaakin muuttua. Ei ehkä heti toiminnassa tai oireissa, vaan tavassa olla suhteessa itseensä ja muihin.

Oikea-aikaisuus, yhteys ja rohkeus molemmista maailmoista

Psykoterapiassa ei ole olemassa yhtä oikeaa tietä tai järjestystä, jolla ihminen muuttuu. Ei ole reseptiä, jossa ensin käsitellään sisäinen maailma ja sitten siirrytään toimintaan – tai päinvastoin. Usein muutos tapahtuu sykäyksittäin, oivallus edellä tai konkreettinen askel ensin, ja vasta sitten ymmärrys seuraa perässä. Parhaimmillaan nämä voivat tapahtua yhtä-aikaa.

Siksi ehkä tärkein kysymys ei ole, mitä psykoterapiassa tehdään, vaan milloin ja miten tehdään – ja kenen kanssa. Se, mikä yhdelle toimii heti, voi toiselle olla vielä liian varhaista. Siksi oikea-aikaisuus ja tilan antaminen ovat keskeisiä. Psykoterapian prosessi ei ole valmiiksi kirjoitettu käsikirjoitus, vaan aina yksilöllinen, yhteisesti rakennettu rytmi.

Yhdelle asiakkaalle voi olla olennaista pysähtyä tutkimaan omia kokemuksia ja rakentamaan ymmärrystä menneisyydestä. Toiselle tärkeintä voi olla, että arki alkaa sujua edes hieman paremmin – vaikka ymmärrys tulisi vasta myöhemmin. Mikään näistä ei ole toista arvokkaampaa. Molemmilla on paikkansa – kunhan ne tapahtuvat suhteessa, jossa asiakas voi kokea olevansa turvassa ja arvostettu juuri siinä, missä hän sillä hetkellä on.

Parhaimmillaan psykoterapia on prosessi, jossa sekä sisäinen maailma että ulkoinen toiminta saavat tulla näkyväksi. Ei siksi, että pitäisi jatkuvasti muuttua, vaan siksi, että voisi tulla enemmän omaksi itsekseen – niin sisäisesti kuin maailmassa toimien.