Tunteet ovat olleet pitkään psykologian ytimessä. Ne ovat ilmiöitä, joiden kautta yritämme ymmärtää ihmisen toimintaa, kokemuksia ja kärsimystä. Edellisessä kirjoituksessa tarkastelimme perustunneteoriaa: ajatusta siitä, että tunteet kuten ilo, suru, pelko ja viha ovat universaaleja, biologisesti määräytyneitä kokemuksia, joita jaamme ihmislajina. Tutkimme myös, miten Antonio Damasio ja Mark Solms tuovat mukaan kehon ja tietoisuuden vuoropuhelun. Tunteen ei tarvitse alkaa ajatuksesta. Se voi syntyä hiljaa tiedostamattomissa ja alkaa näkyä kehollisena aavistuksena.

Mutta entä jos koko ajatus siitä, että tunteet olisivat samanlaisia ihmisten välillä, olisikin harhaa? Entä jos tunteet eivät olekaan jotain, mitä meille tapahtuu, vaan jotain, jonka aivot rakentavat hetki hetkeltä, aina uudelleen, aina yksilöllisenä?

Tämä on ajatus, jota neurotieteilijä Lisa Feldman Barrett on esittänyt. Hänen mukaansa tunne ei ole automaattinen reaktio. Se on aivojen ennuste, joka rakentuu kehon tuntemuksista, aiemmista kokemuksista ja kulttuurisesta kielestä. Tunteet eivät ole vain sisäisiä totuuksia. Ne ovat myös opittuja, yhteisöllisiä ja muokkautuvia.

Tätä näkökulmaa on helppo vastustaa. Se herättää kysymyksiä tunteiden aitoudesta ja siitä, mitä meille jää yhteiseksi, jos tunteet eivät olekaan universaaleja. Pysähdymme tässä Barrettin äärelle ja kysymme, voisiko tunne olla sekä kehosta nouseva reaktio että aivoissa rakennettu kokemus.

Tunteet eivät ole annettuja, vaan rakennettuja

Mitä jos tunne ei olisikaan automaattinen vastaus tilanteeseen, vaan aivojen aktiivinen yritys ymmärtää, mitä kehossa ja maailmassa juuri nyt tapahtuu?

Lisa Feldman Barrettin konstruktiivinen tunneteoria esittää juuri tämän. Hänen mukaansa tunteet eivät ole biologisesti määräytyneitä, universaaleja valmiita paketteja, vaan hetki hetkeltä rakennettuja kokemuksia. Aivot eivät odota ärsykkeitä reagoidakseen niihin. Ne ennustavat, tulkitsevat ja antavat merkityksiä. Tunne ei synny valmiina jostakin aivojen sisäisestä järjestelmästä, vaan rakentuu vuorovaikutuksessa kehon tilan, ympäristön vihjeiden ja aiemman kokemuksen kanssa.

Barrett kuvaa aivojen toimintaa jatkuvana ennustamisena. Kun koemme jotakin, kuten nopean sykkeen, vatsanpuristuksen tai kylmän hien, aivot eivät vain rekisteröi tätä. Ne yrittävät ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Ne vertaavat tätä hetkeä menneisiin kokemuksiin: milloin ennen on tuntunut tältä? Mikä silloin oli tilanne? Mitä nyt voisi olla meneillään?

Tunteet syntyvät tästä ennustavasta prosessista. Ne ovat aivojen pyrkimys selittää kehon tila tutun käsitteistön kautta. Tästä syystä sama kehon reaktio, vaikkapa kihelmöinti vatsassa, voi toisessa tilanteessa olla innostusta ja toisessa ahdistusta. Ei ole yhtä "oikeaa" tunnetta, joka automaattisesti seuraa tietyistä kehollisista tuntemuksista. Tunne rakentuu aina tilanteessa, kokemuksen ja merkityksen kautta.

Tässä prosessissa keskeistä on myös aivojen tehtävä kehon sisäisen budjetin säätelijänä, ilmiö jota kutsutaan nimellä allostaasi. Se tarkoittaa kehon kykyä ylläpitää tasapainoa muuttuvissa olosuhteissa ennakoivasti, ei pelkästään reagoimalla. Tunteet ovat olennainen osa tätä säätelyä: pelko voi valmistaa meitä pakenemaan, ilo voi tukea palautumista ja yhteyttä. Tunteet eivät siis ole vain tunne-elämän sivutuote, vaan aivojen keino säädellä kehon energiankäyttöä ja ennakoida tarpeita ennen kuin tasapaino järkkyy.

Barrett kuvaa, miten tunne rakentuu useammasta kerroksesta yhtäaikaa. Pohjalla on kehon jatkuva tila, vireyden ja miellyttävyyden virta, jota tunnemme ennen kuin osaamme antaa sille nimeä. Sen päälle aivot tuovat käsitteet: aiempia kokemuksia, opittua tietoa ja kulttuurisia malleja, joiden avulla ne pyrkivät arvaamaan, mistä tässä hetkessä on kyse. Ja vielä tämän ympärillä on sosiaalinen todellisuus, yhteisön kieli ja käyttäytymisen tavat, jotka antavat tunteelle lopullisen muotonsa. Se, miten opimme nimeämään ja ilmaisemaan kokemuksiamme, muovautuu aina suhteessa ympäristöön.

Tämä resonoi jossain, kun ajattelen hetkeä, jossa asiakas kohtaa jotain kehossaan mutta ei löydä sille nimeä. Ehkä aivot ovat silloin juuri tässä prosessissa, hakevat tutusta kokemusvarastosta, yrittävät sovittaa johonkin aiemmin opittuun. Nimi ei vielä löydy, mutta tunne on jo siellä, odottamassa.

Yhdessä nämä kerrokset muodostavat sen, mitä Barrett kutsuu konstruoiduksi tunteeksi. Tunteet eivät ole biologisesti kiinteitä ja muuttumattomia reaktioita, vaan ne syntyvät jatkuvassa kehollisen tilan, ennustamisen, käsitteiden ja sosiaalisten merkitysten kudelmassa. Tämä prosessi tapahtuu automaattisesti ja pääosin tiedostamattomissa. Olemme siitä tietoisia vain hetkittäin, yleensä silloin kun tunteen intensiteetti on riittävän suuri tai kun jokin pysäyttää meidät.

Tämä ei kuitenkaan tee tunteista vähemmän todellisia. Päinvastoin: juuri siksi, että ne ovat muovautuvia, ne voivat olla myös joustavia. Samasta kehon reaktiosta voi muodostua erilainen tunne sen mukaan, mitä ihminen on oppinut, miten hän nimeää kokemustaan ja millaisessa kulttuurisessa ympäristössä hän elää.

Juuri tässä voi olla konstruktiivisen näkökulman merkittävin lupaus: tunteet eivät ole jotain, minkä vangiksi jäämme. Ne voivat olla myös tie ulos jostakin, joka on joskus ollut meille totta mutta ei enää tarvitse olla.

Universaaliuden haastaminen: miksi perustunteet eivät riitä?

Perustunneteoria on pitkään tarjonnut selkeän, lohdullisen mallin tunteista. Se on myös käytännöllinen: auttaa nimeämään tunteita, antaa niille hahmon ja mahdollistaa niiden jakamisen toisten kanssa. Ajatus universaaleista tunteista, jotka löytyvät kaikista ihmisistä, tarjoaa meille eräänlaisen yhteisen tunneäidinkielen.

Mutta Lisa Feldman Barrettin näkökulmasta tämä kieli ei ole synnynnäinen. Se on opittu.

Barrettin ja muiden tutkijoiden mukaan tutkimusnäyttö on ristiriitaisempaa kuin perustunneteoria antaa ymmärtää. Se, mitä pidämme "pelon ilmeenä" tai "vihan äänenä", vaihtelee merkittävästi ympäristön, kulttuurin ja oppimisen mukaan. Tämä haastaa suoraan ajatuksen siitä, että tunteet olisivat biologisesti valmiita paketteja.

Ajatellaan hetki, miten arjessa rakennamme tunteita. Saatamme sanoa lapselle, että nyt hän "on vihainen", vaikka lapsi itse kokee ehkä jännittyneisyyttä tai pettymystä. Ajan myötä hän alkaa yhdistää tietyt kehon tuntemukset ja tilanteet juuri "vihan" käsitteeseen. Näin tunne rakentuu oppimisen kautta. Ei siksi, että kehossa olisi jokin valmiiksi koodattu viha, joka aktivoituu automaattisesti, vaan siksi, että lapsi oppii tulkitsemaan kokemustaan ympäristönsä kielellä.

Barrett ei väitä, etteikö keholla olisi merkitystä. Päinvastoin. Mutta hän muistuttaa, että tunne on aina myös käsitteellinen tulkinta. Ja käsitteet, joita käytämme, eivät ole universaaleja. Ne ovat kulttuurisesti ja kielellisesti muotoutuneita.

Tämä näkökulma on monelle haastava, koska se horjuttaa tunnetta yhteisestä pohjasta. Jos tunteet eivät ole universaaleja, miten voimme ymmärtää toisiamme? Miten voimme luottaa siihen, että kun sanon "olen surullinen", toinen todella ymmärtää mitä tarkoitan?

Barrett ei tarjoa tähän yksinkertaista ratkaisua. Mutta hän avaa mahdollisuuden uudenlaiseen empaattiseen ymmärrykseen: tunne ei välity automaattisesti. Se on kokemus, joka tarvitsee tulkintaa, kieltä ja yhteistä rakentamista. Tunteiden jakaminen ei ole niinkään lähettämistä, vaan yhdessä luomista.

Mitä Barrettin näkökulma herättää meissä?

Barrettin teoria ei haasta vain tiedeyhteisöä. Se haastaa meitä kaikkia. Jos tunne ei ole jokin sisäinen totuus vaan rakennettu kokemus, mitä se kertoo meistä ja siitä, miten hahmotamme omaa sisäistä maailmaamme?

Ajatus siitä, että tunne ei vain tapahdu meille, vaan me rakennamme sen, voi herättää monenlaisia tuntemuksia. Toisille se voi tuoda toivoa. Ehkä en olekaan vain tunteideni vietävissä, vaan voin vaikuttaa siihen, miten tunteeni muodostuvat. Voin oppia uudenlaista kieltä, uusia käsitteitä, joilla tarkemmin kuvata ja ymmärtää itseäni.

Mutta samalla tämä näkökulma voi horjuttaa jotain syvästi tuttua. Jos tunteet eivät ole universaaleja tai "oikeita", voiko niitä enää pitää aitona? Voimmeko edelleen luottaa tunteisiimme, jos tiedämme niiden olevan mielemme luomia?

Terapian näkökulmasta tämä herättää kysymyksen, joka on sekä vaikea että tärkeä. Voimmeko opetella uusia tapoja tulkita kehomme tuntemuksia, ei kieltääksemme niitä, vaan löytääksemme tarkemman, ehkä lempeämmän tavan olla niiden kanssa?

Olen nähnyt terapiassa, kuinka jotkut tunteet ovat saattaneet olla "vaikeita" tai "kiellettyjä". Esimerkiksi viha on voinut olla tunne, jolle ei ole ollut tilaa kasvuympäristössä. Sitä ei ole saanut näyttää, tai siitä on seurannut jotain kielteistä. Tällöin vihaa ei ole saanut olla, mutta se on muuntunut toiseksi: kenties jännitykseksi, häpeäksi tai lamautumiseksi. Kenties tarpeeksi miellyttämiseksi, tarpeeksi vetäytymiseksi.

Barrettin teoria antaa tähän uusia työkaluja. Se muistuttaa, että tunteiden muoto ei ole kiveen hakattu. Tunteet eivät ole luonnonlakeja, vaan vuorovaikutuksen, kokemuksen ja kielen rakentamia muotoja. Ja jos ne ovat rakennettuja, niitä voi myös vähitellen rakentaa uudelleen. Tämä ei tapahdu nopeasti. Se vaatii kokemusten toistumista, hidasta uudelleenoppimista.

Tämä ei tarkoita, että tunteita voisi hallita mielivaltaisesti. Eikä se tarkoita, että ne olisivat vähemmän todellisia. Päinvastoin: se kutsuu suhtautumaan niihin uteliaisuudella ja kunnioituksella, kuin eläviin, muuntuviin ilmiöihin, joiden kanssa voimme oppia olemaan uudella tavalla.

Voivatko molemmat teoriat olla totta, ja mitä se meille opettaa?

Barrettin ja perustunneteorioiden näkemykset tuntuvat ensi silmäyksellä ristiriitaisilta. Yksi korostaa ennustavia aivoja, toinen biologisia tunnepiirejä. Mutta entä jos emme asettaisikaan niitä vastakkain, vaan kysyisimme jotakin toista: voisiko olla niin, että tunteet alkavat kehollisina mahdollisuuksina ja muotoutuvat elämän aikana yhä voimakkaammin kielen ja kulttuurin kautta?

Useat nykytutkijat, kuten Jaak Panksepp, Joseph LeDoux ja Antonio Damasio, ovat kuvanneet aivojen syvissä kerroksissa sijaitsevia, kehityksellisesti varhaisia järjestelmiä. Niitä voisi ajatella biologisina "tunteiden alkuina", jotka mahdollistavat perustunteiden kaltaiset reaktiot. Pelko, viha, suru, ilo: nämä eivät ehkä synny valmiina paketteina, mutta tietyt hermopiirit voivat olla valmiita reagoimaan tietyntyyppisiin tilanteisiin jo varhain, ehkä jo ennen sanoja.

Samalla Barrett muistuttaa, että se, millä nimellä näitä kokemuksia kutsumme, miten ne tunnistamme ja miten niihin suhtaudumme, rakentuu aina konteksteissa. Lapsella voi olla biologinen valmius reagoida uhkaan kehollisesti, mutta vasta vuorovaikutuksessa ympäristön ja kielen kanssa tästä muodostuu "pelko" tai "kiukku".

Voisimme kuvitella tunteet kaksoisrakenteena. Biologisella tasolla aivot ja keho virittyvät tilanteessa tietyllä tavalla: jotain muuttuu sydämen sykkeessä, lihasjännityksessä, hengityksessä. Konstruktiivisella tasolla aivot tulkitsevat tämän tilan aiempien kokemusten, kielen ja kulttuurin avulla, ja antavat sille merkityksen.

Tämä avaa mahdollisuuden ajatella, että tunteet voivat olla yhtä aikaa biologisesti juurtuneita ja elämän varrella rakentuvia. Aivoissa voi olla "surulle altis" piiri, joka aktivoituu erityisesti varhaisessa iässä, mutta jonka toiminta joko vahvistuu tai vaimenee riippuen siitä, millaisia merkityksiä se saa. Millaista peilausta, nimeämistä tai torjuntaa lapsi kokee.

Tällainen näkökulma voi selittää, miksi jotkut tunteet aktivoituvat helposti aikuisuudessa, kun taas toiset tuntuvat etäisiltä tai tunnistamattomilta. Se voi selittää, miksi saman tilanteen herättämä tunne voi olla yhdelle "surua" ja toiselle "epämääräistä levottomuutta". Ja se voi tuoda toivoa. Jos tunteet eivät ole vain biologisia refleksejä, vaan myös muovautuvia kokemuksia, niihin voi myös vaikuttaa.

Tämä ei tarkoita, että kaikki olisi muokattavissa, tai että tunteet olisivat keinotekoisia. Päinvastoin: juuri siksi, että niillä on biologinen pohja, ne tuntuvat todelta. Ja juuri siksi, että ne rakentuvat kokemuksista, niihin voi kasvaa, niitä voi tarkentaa, niiden kanssa voi elää.

Damasio puhuu kehollisesta aistimisesta ennen sanoja. Barrett kuvaa, kuinka sanat luovat keinoja tuntea. Näiden väliin jää koko ihmisyytemme: syntymän, kehityksen ja elämänkokemusten kudelma, jossa tunne ei ole yksiselitteinen vastaus, vaan aina uusi tapa olla hetken kanssa.

Tunteet ovat kuin kieli: miksi rakentaminen antaa mahdollisuuden?

Jos ajattelemme tunteita kielenä, niiden ei tarvitse olla pysyviä, muuttumattomia tai ehdottomia. Ne voivat olla ilmiöitä, joita opimme nimittämään, tulkitsemaan ja jakamaan, uudelleen ja uudelleen. Ja kuten kieltä, myös tunteita voi oppia ymmärtämään syvemmin ja monipuolisemmin.

Tämä ei tarkoita, että kaikki olisi suhteellista, tai että tunteet olisivat vain ajatuksia. Pikemminkin sitä, että tunteet ovat dynaamisia kokemuksia, jatkuvassa liikkeessä. Niitä voi oppia kuulemaan tarkemmin, kokemaan selkeämmin ja ilmaisemaan tavalla, joka rakentaa yhteyttä.

Psykoterapiassa tämä näkyy usein pieninä muutoksina. Asiakas, joka on aluksi kokenut vain epämääräistä "pahaa oloa", saattaa ajan myötä oppia erottamaan siitä häivähdyksiä surusta, ärtymyksestä tai yksinäisyydestä. Tällöin tunne ei muutu siksi, että sen sisältö muuttuisi. Se muuttuu siksi, että siihen syntyy tarkempi kieli, laajempi ymmärrys ja sallivampi suhde.

Ajatus tunteista kielenä tuo myös toivoa. Jos opimme kieltä, opimme myös uuden tavan elää. Emme ole kiinni vain menneisyytemme tavoissa kokea tai nimetä tunteita. Voimme rakentaa uusia sanoja, uusia yhteyksiä, uusia tapoja kuunnella itseämme ja toisiamme.

Ehkä tunteiden ymmärtäminen ei siis ole vain tiedollinen haaste, vaan inhimillinen mahdollisuus. Mahdollisuus olla enemmän läsnä, itsessä ja toisessa.

Ei siksi, että kaikki tunteet olisivat hallittavissa, vaan siksi, että ne eivät ole kiveen hakattuja. Ne voivat elää, ja me voimme elää niiden kanssa vähän vapaammin.